On taas vähän unohtunut tämä blogin kirjoittaminen.

Viime viikolla oli se lääkäriaika, juteltiin vain, tai oikeastaan "terapeutti" (sairaanhoitaja oikeasti, kai?) puhui ja kyseli ja minä lähinnä vain kuuntelin. Kyllä hän ymmärsi minua jne. mutta jotenkin siitä jäi vähän sellainen olo että ei tämä ole mun juttu. Varattiin kuitenkin uusi aika.

Nyt olen käynyt toisen kerran siellä. Tällä kertaa homma tuntui jo paremmalta ja ilahduin siitä että terapeutti muisti minusta niin paljon, vaikkei viime kerralla kirjoittanut mitään ylös (en kyllä tiedä tekevätkö terapeutit yleensä muistiinpanoja?).

Terapeutti sanoi että tässä on enemmänkin takana ahdistuneisuushäiriö, eikä pelkkä masennus. Täytyy myöntää että koko ajan on ollut vähän sellainen epäilevä olo tuon masennuksen suhteen ja nyt kun tuli tuo ahdistuneisuushäiriö esille niin kaikki tuntuu jotenkin loksahtavan paikoilleen. Kotia päästyäni olen etsinyt netistä tietoa ja kaikki oireet tuntuvat löytyvän minusta, huomasin jopa sellaisia asioita mitä en ole ennen osannut yhdistää tähän ahdistuneisuuteen.

Saan nyt myös oikean lääkäriajan, jossa sitten katsotaan lääkitys.

Eilinen ilta ja yö oli tosi rankkoja, itkin ja itkin. En tahtonut saada nukuttua ja viimein kun olin nukahtamassa niin heräsin johonkin itkupaniikkikohtaukseen, tuntui että happi loppuu. Onneksi se meni nopeasti ohi, sen jälkeen pistin valot päälle ja aloin katsomaan telkkaria.

Aamulla silmät olivat punaiset ja turvonneet. Hävetti vähän mennä kouluun, en kuitenkaan jaksanut enkä halunnut selitellä sitä muille.

Hassua miten voimakkaasti omat tuntemukset ja tapahtumat vaikuttavat uniin. Isän kuoleman jälkeen näin pelottavia ja raakoja painajaisia. Joka yö painein ties minkä peikon kanssa ja veri lensi. Useina öinä hakkasin miekalla, kirveellä tai muilla mitä mielikuvituksellisimmilla aseilla vihollisia. Joskus kuolin itsekin. Yksi mikä on jäänyt mieleen, oli sellainen missä kaaduin vastustajan lyönnistä maahan enkä päässyt ylös, sitten tämä hahmo kumartui mun ylle ja vetäisi puukkolla kaulan auki. Siihen sitten jäin makaamaan verilammikkoon ja kuolemaan.

Jos poikaystävän kanssa menee huonosti, näen jatkuvasti tosi ahdistavia unia missä poikaystävä jättää minut tai löytää uuden, jonkun paremman tyttöystävän. Usein olen jossakin isossa rakennuksessa ja etsin poikaystävääni joka paikasta, mutta en löydä. Nämä ovat olleet ihan kamalan ahdistavia unia ja usein heräänkin sitten ihan itkuisena.

Nyt on ollut sellainen kausi että näen vain sekavia ja tylsiä unia. Unissa tapahtuu koko ajan jotain, mutta millään ei tavallaan ole mitään merkitystä, niissä vain tapahtuu kaikkea ihan arkipäiväistä. Uni vain hyppii paikasta ja asiasta toiseen. Kun herää niin tuntuu siltä niinkuin ei olisi edes nukkunut ollenkaan.

Ainiin, huomenna on se lääkäriaika, saapa nähdä minkälaisen tuomion sieltä saa.

Tässä sitä nyt taas aloitellaan blogin kirjoittamista, saa nähdä miten tämä lähtee etenemään. Aiemminkin olen tätä yrittänyt, mutta se on sitten vaan jäänyt.

Olen siis 18 vuotias tyttö. Elämä on kaikinpuolin kunnossa, on perhe, poikaystävä, muutamia ystäviä jne. mutta silti vaan jokin vetää mua masennukseen. Ei mulla pitäisi masennusta olla, ei siihen ole mitään järkevää selitystä olla.

No ehkä se että olen ujo ja epäsosiaalinen. Minun on kamalan vaikea olla muiden ihmisten kanssa ja vaivana on kaikenmaailman kahvikuppineuroosit. Joskus pelkään saavani paniikkikohtauksen kun menen vaikka koulun ruokalaan tai ruuhka-aikaan kauppaan. No ainakin vielä olen siltä välttynyt. Jotenkin olen aina saanut itseni rauhoitettua ja siirrettyä ajatukset pois.

Isä kuoli viime kesänä syöpään, vaikka me ei oltu kovinkaan läheisiä niin ehkä silläkin on ollut vaikutus tähän oloon. Se on ehkä vaivannut minua enemmän kuin olen osannut kuvitellakkaan. Ehkä se, että on elänyt niin rauhallista ja turvallista elämää ja yhtäkkiä tulee tuollainen traumaattinen kokemus, on jotenkin saanut pääni sekaisin. Asiat vain tapahtuivat liian nopeasti, tuo ihminen joka oli kova kuin kallio, makasikin yhtäkkiä sairaalassa ja pääsi liikkumaan vain pyörätuolin avulla. Isä sairastui ihan yhdessä silmänräpäyksessä ja vietti koko lyhyen loppuelämänsä (9 kk) sairaalassa, kunnes kuoli perjantaina 13. päivä.

Mulla ei ole vielä ns. virallisesti todettu masennusta. Ulkopuolisen silmiin mun elämä näyttää varmasti tosi hyvältä ja aurinkoiselta. Kukaan läheinen ei ikimaailmassa osaisi epäillä mitään tämmöistä. Olen niin taitava peittämään pahan oloni, että se välissä ihan pelottaa itseänikin.

Ainut joka tästä minun lisäkseni tietää, on poikaystäväni.

Vähän ennen joulua sain pakotettua itseni hakemaan apua. Kun kukaan ei huomannut niin hiippailin koulun terkkarille. Vaikeaa se tosiaankin oli, mutta sain koputettua oveen ja sitten kerrottua asiani terkkarille. Terkkari oli tosi mukava, kyseli kaikkea ja sitten varasi mulle ajan johonkin paikkaan. Aikoja vaan ei ollut enää vapaana ja sain aikani vasta nyt loppiaisen jälkeen, eli ensi viikolle. Vähän jännittää jo.

Joulun aika on ollut raskasta, useita kertoja olen viillellyt itseäni. Se on niin tyhmää, tiedän sen.